sunnuntai 26. elokuuta 2012

vajosin syvälle pimeälle puolelle
kiitos siitä menee pimeälle suomelle

VAROITUS: Sisältää angstilla tulisesti maustettua personaalista teini-ikäisen tunnepaskaa, älä lue jos ei kiinnosta (-:

Syön suklaata ja kuuntelen Kuristajaa. Oon sortunut taas. Suklaaseen, jolla mä aina yritän lohduttaa itseäni silloin kun elämä potkii päähän ja Kuristajaa mä kuuntelen vitutukseen. Aina sama juttu. Hammastakin vihloo tää suunnaton sokerin määrä. Ja tää rasva... Vaikka tän pitäisi lohduttaa, niin loppujen lopuksi tää tekee olon vaan pahemmaksi, kun omatunto alkaa kolkuttaa. Kelaa sitä rasvan määrää... Nyt mua kuvottaa. Mä haluun oksentaa. Oksentaa tän pahan olon pois.

Siitä asti kun koulu alkoi, mun elämässä on ollut enemmän niitä huonoja kuin hyviä päiviä. Lukio on alkanut ottaa päähän ja siellä mun päässä on pyörinyt vaan kysymys:
Oliko lukio virhe?
Musta tuntuu että oon tehnyt taas vääriä valintoja. Ajatus siitä, että tätä tulis jatkuun seuraavat kolme neljä vuotta, ahdistaa mua. Tulisin siinä ajassa saamaan monen monta hermoromahdusta ja poissaolomerkintää.
Mä en ole juurikaan koskaan pitänyt opiskelusta. Ainoa syy, miksi menin lukioon oli vaan se, että voisin jatkaa mun kielten opiskelua. Niitä mä olisin voinut jatkaa itsenäisestikin opiskellen tai kansalaisopistossa. En oo taaskaan miettinyt loppuun asti.
Mutta toisaalta kun miettii, emmä amiksessakaan mitään tekisi. Musta ei oo oikein mihinkään kun ammateista puhutaan, mua ei kiinnosta oikein mikään. Tai no, onhan mulla tavotteita, mm. muutto ulkomaille ja se onkin sitten se ensimmäinen juttu jonka haluan toteuttaa kun saavutan täysi-ikäisyyden. Ja oonhan mä siitä kääntäjän ammatistakin haaveillut, mutta en nyt tiiä.
Ja tiedän, koulua on ollut vasta kaksi viikkoa ja oon nyt jo luovuttamassa. Mutta mähän oon tunnetusti luovuttaja. Vaikka mä kuinka yrittäisin taistella, harvoin mä voitan. Mä en osaa kohdata ongelmia, saati sitten käsitellä niitä. Mä en osaa hyväksyä sitä faktaa, että elämässä pitää aina tehdä asioita, joista ei välttämättä niin hirveästi pidä. Pakko vaan on tehdä. Niin mutsi aina mulle toitottaa. Pakko.

Mua on alkanut epäilyttää tää vaihtarijuttukin. Puoleksi vuodeksihan mä vaan oisin menossa, mutta epäilyttää silti. Mua kai pelottaa tai jotain, en tiiä. Hyödynkö mä siitä mitään? Kai se ois vähän tarkoitus joo. Mä haluaisin pois Suomesta vähän pitemmäksikin aikaa kuin vaan viikoksi. Mä haluaisin kansainvälistyä, oppia uutta kieltä. Ehkä noi on ne asiat jotka antaa mulle potkua tähän juttuun, vaikka kuinka epäilyttäisi.

Ja mitä vielä, mun suhde itseni kanssa on taas tasoluokkaa nolla. Mun pitää lopettaa itseni vertaaminen muihin... Milloin mä oikein kasvan tästä?

Mua tää koko "elämä" käsite turhauttaa. Esitän nyt niinkin kliseisen kysymyksen, kuin että  
Mikä on elämän tarkoitus?
No, ainakin pitää opiskella ahkerasti ja käydä töissä, tienata rahaa jotta selviäisi tässä yhteiskunnassa. Kyllähän sitä sossurahoillakin niukasti pärjää, mutta nekin rahat päätyy yleensä aivan toisenlaisiin juttuihin kuin on tarkoitettu: alkoholiin, huumeisiin... Ihminen masentuu siinä kun siltä puuttuu tekeminen, luonnollisesti. Ja sitä sitten yrittää löytää jotain, mikä voisi parantaa edes hieman oloa; yleensä se parannuskeino on just nää päihteet. Mutta niin, se on ehkä se arkisin ja tärkein juttu, siis opiskelu ja työssä käyminen plus sitten tietty nää perheen perustamiset yms.
Miksi mua ei jotenkin kuitenkaan jaksaisi innostaa mikään tommonen niin arkinen elämä? Tai siis, mä haluaisin enemmän. Mä haluaisin mun elämältä jotain suurta, jotain merkittävää. Mä haluan seikkailua, joka päivistä toimintaa, matkustaa maailman ympäri enkä olla hetkeäkään aloillani.

Ja kuinka paljon voikaan ikävöidä? Missä menee ikävöinnin raja? Eipä sellaista taida ollakaan.
Mä katoin tossa yks päivä Dr. Philiä (se on oikeesti tosi hyvä ohjelma!), sillä kertaa käsiteltiin nuorta rakkautta. Rakkautta, jossa ollaan over-obsessed siihen toiseen, että tehdään toisen vuoksi kirjaimellisesti mitä vaan. Se tyttö, joka siinä ohjelmassa oli, sillä oli ollut erittäin, liiankin sitoutunut suhde sen eksän kanssa. Se eksä oli eristänyt aivan täysin sen tytön muista ihmisistä. Se tyttö oli halunnut miellyttää sitä eksää laihtumalla: se siis meni mattoveitsellä viiltään reisiään siinä toivossa, että laihtuisi... Ja joutui sitten sairaalaan. Ja nyt se tyttö pelkäs enää koskaan rakastua, koska sille oli jäänyt niin syvät arvet tosta aiemmasta suhteesta, henkisesti ja fyysisesti. Suhteesta, jossa kontrolloitiin, se oli uhri.
Dr. Phil antoi sille neuvon:  
Koskaan ei saa olla niin sitoutunut toiseen, että sitten kun ero tulisi, menettäisi enemmän kuin että mitä on antanut.
Tai jotain tuon tapaista, en muista tarkalleen. Musta se oli aika hyvä neuvo. Vaikkakin itse taidan olla tällä hetkellä juurikin sellaisessa tilanteessa, että jos mä nyt menettäisin niin menettäisin sen mukana myös itseni.

P.S. Tunteilla leikkiminen on vaarallista. Pian sä tuut huomaamaan, että kaikki on kaikonnut sun ympäriltä.

5 kommenttia:

  1. Jos multa kysytään, niin on ihan ok lopettaa lukio kesken jos siellä ei oikeasti halua olla. ei lakki oo sen arvonen, että kuluttaa 3-4 vuotta paikassa missä ei haluu olla.

    Ja mun mielestä tää yhteiskunnan "käy koulut mee töihi mee naimisii tee lapsii"-kuvio on anuksesta. Ei se sovi kaikille. Ei oo pakko tehä jotain / mitään noista. Tiettyhän se on kivempi jos jokanen pystyy ite tienaa rahansa, mutta silti.

    Ja hei, haleja sulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jepjep, lukiohan on täysin vapaaehtoinen: ei kukaan sua pakota siellä oleen. mulla on vaan tää hirvee pohdiskelu just meneillään että "mitä jos lopettaisin lukion, minne sitte menisin?" koska kuten mainitsin, amiskaan ei kiinnostais. eihän mun välttämättä tarttis mennä minnekään kouluun mutta se sitten vaikuttais tulevaisuudessa työn saantiin ja tämmösiin. no mutta kattoo nyt päivä kerrallaan miltä tuntuu c:

      ja kiitos paljon ! <3

      Poista
  2. Mul on ihan just sama fiilis. mun koko eka vuos meni amiksessa semmoses vitun horrokses ja ainoo mitä mä venasin oli et kello on 15:45 ja pääsen siitä vitun rakennuksesta eroon. Tänä vuonna mä aattelin tsemppaa, toisen koulupäivän jälkee mä löin jo hanskat tiskiin ja poissaoloi on tän kahen viikon ajalt jo 18 tuntia.

    & Eve, en tajuu miks vertailet ittees muihin, sanon tän nyt suoraa sydämmest; oot ihan älyttömän kaunis ja sun tyyli on vitun upee. Tunnen itteni ain rumaks sun seurassa. Oot oikeesti ihan vitun upee tyyliltäs ku ihan muutenki.
    Ja toi viimine lause, so true ja toivottavast rouva oppii täl kertaa et kaikki ei tuu kultasel tarjottimel.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. .___. oooot ihana <3 vertaan just siks koska mun itsetunto on sitä alimpaa luokkaa... sulla ei oo mitään aihetta tuntee niin koska hei säkin oot aivan siis oikeasti yksi täydellisyys, niin sisäisesti kuin ulkoisesti ! kuten ollaa huomattu monet asiat yhdistää meitä ja musta se on hienoa, mä voin jollain tapaa nähdä itteni sussa c:

      Poista
  3. Mun on nyt pakko kommentoida tähän jotain! :--D Siis semmonen neuvo mitä mä ainaki pyrin tässä elämässä noudattaan on että oikeasti teet miltä susta tuntuu, koska se on ainoa keino onnelliseen elämään. Niin kauan ku oikeasti teet niinku tykkäät ja susta tuntuu, tuut olemaan onnellinen ihan sama minne päädyt tai mitä mieltä muut siitä on. Itteämme vartenhan me tässä vaan eletään. Saattaa kuulostaa itsekkäältä ajattelulta mutta se vaan on tosiasia. Tee tuon lukiojutun kanssa miltä susta tuntuu mutta mieti ihan rauhassa äläkä tee mitään hätiköityjä päätöksiä! Täytyy kuitenki nostaa hattua niille jotka oikeasti jaksaa sen 3-4 vuotta pelkkää lukiota, itellä meinaa mennä hermot kans jo tän kahen viikon jälkeen eikä mullakaan oo vuodessa ku kaks jaksoa lukiota.

    Tosta vaihtarijutusta sen verran että tuut varmasti katumaan jos et nyt tartukaan tilaisuuteen. Älä anna pelolle valtaa, siinä toinen hyvä elämän ohje! :--D Itekki oon sinne Saksaan mahollisesti keväällä lähössä ja en varmaan oikeasti ees ymmärrä mimmosta tulee olla asua kaks kuukautta täysin yksin miljoonakaupungissa josta tuntee vaan muutamia ihmisiä. En osaa laittaa ruokaa, pyykätä tai laittaa ees astianpesu-/pyykkikonetta päälle. Johtunee siitä ettei mun oo koskaan tarvinnu opetella.Meen kuitenki sillä asenteella että asiat järjestyy ja elämä opettaa! Jos tulee ongelmia niin sitte vaikka ryömin kotiin ja piiloudun peiton alle seuraavaksi 5 vuodeksi.

    Sit vielä kommenttia tuohon että ku sua ei kiinnosta tuommonen "arkinen elämä". Oon niin samaa mieltä! En taho ajatellakkaan että elän elämäni vaan silleen että koulun jälkeen meen töihin, perustan perheen ja elän semmosta normaalia arkea. Tuntuu että tällä maailmalla on niin paljon tarjottavana että on ihan turha heittää sitä kaikkea hukkaan ja tyytyä vähempään ku vois saada enemmän. En varmaan koskaan saa lapsia/perhettä koska en halua kuvitella asettuvani aloilleni joskus ja eläväni tylsää ja "normaalia" elämää :--D

    Mutta hei oikeasti teet vaan miltä susta tuntuu ja kyllä asiat järjestyy!

    VastaaPoista